Kuuntelin bookbeatista Jani Toivolan teoksen Musta tulee isona valkoinen. En tiedä miten kirja on mennyt multa tähän mennessä ohi, oonhan ollut ihan myyty Toivolalle pikkuteinistä asti.
Mulle on aina kolahtanut lujaa elämänkerrat, ja ei oo kertaa kun en olisi itkenyt sille, kun ihminen on ylpeästi sitä mitä on, raivaa tilaa oikeudelleen olla olemassa omana itsenään, ja tavoittelee satasella unelmiaan. Niinpä Toivolan elämänkerta sai mut itkemään monesti, sieluni myrskyämään rasismia vastaan ja miettimään miten helvetin etuoikeutettu mä itse olenkaan. Kuunnellessani kirjaa en olis ikinä uskonut miten ajankohtaiseen aiheeseen oon itseni suunnannut. Valkoisena mun tehtävä on olla hyvä liittolainen, hajottaa omalta osaltani rasismin rakenteita ja eteenpäin siirtymistä. Mua hajottaa miten vitun julma tää maailma on, vaikka ymmärrän, etten koskaan tule ymmärtämään mitä ihon väriin perustuva rasismi oikesti on.
Jani Toivola vieraili myös meidän yläasteellamme kiertäessään kouluvierailuilla, meidän vierailu osui mun kahdeksannelle luokalle. Vaikka mua ei ole koskaan systemaattisesti kiusattu, on muhun ja mun ystäviin kohdistunut ihan saatanasti kiusaamista ja inhoa, ihan täysin ilman syytä. Mutta kun me istuttiin jumppasalin lattialla, me jotka pidettiin kaikkien puolia ja oltiin sitä mitä osattiin olla, tuntui musta että oon etuoikeutetuin oppilas koko salissa. Me kuunneltiin Janin puhetta kiusaamisen vastustamisesta omilla kokemuksillaan. Joka ainoa oppilas piti sen hetken turpansa kiinni, kukaan ei huutanut hinttiä tai huomiohuoraa. En tiedä mitä ne kiusaajat ja hiljaiset hyväksyjät sillä hetkellä tekivät, mutta mä tiesin niiden kuulevan kokoajan Janin sanat, jotka varmasti saivat ajattelemaan jotain.
Mä itkin menemään keskellä jumppasalia. Mä itkin ihan helvetisti, koska vihdoin joku aikuinen piti vähemmistöjen puolia. Mä olin aivan myyty kun tämä politiikkaan lähtenyt, tummaihoinen homo ja taiteilija kertoi kokemuksistaan. Mä en ollut ikinä kuullut mitään niin rohkeaa kun sen, miten hän teininä vaihtoi koulua ja ensimmäisenä tekona esiintyi yksin tanssien koko koululle. Vaikka musta ei olis ikinä ollut samaan, sain mä tosi paljon voimaa tositarinasta.
Muutama vuosi myöhemmin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi, mä vollotin onnesta menemään ja katsoin ruudusta Janin ja Silvia Modigin onnellisia kasvoja ja tiesin, että siinä on ihminen jonka jalanjäljissä haluan kävellä. Tällein 23-vuotiaana oon edelleen suuntaamassa samaan suuntaan, nyt myös konkreettisten tekojen lisäksi opiskelen hallintotieteillä teoriaakin.
Näinä aikoina tuntuu pahalta, vaikealta ja kielletyltä rinnastaa väriin perustuvaa rasismia muiden vähemmistöjen kokemuksiin, mutta Toivolan kirjaan nojaten aion nyt tehdä sen. Koska olihan se nyt ihan perseestä olla yläasteella ja yrittää pitää julkisena faktana että on kiinnostunut myös samasta sukupuolesta. Kun hitto hiukset oli jo syy terrorimaiseen kiusaamiseen. Tai posket, pakarat, kiinnostus matematiikkaan, harrastus, kaveri, mikäpä ei olis ollut syy kiusata.
Oon etsinyt kirjoja, elämänkertoja jotka tuntuu kun niitä kuulee. Sellaisia, mitkä saa ajattelemaan, tuntemaan vahvasti, tahtomaan tehdä jotain parantaakseen maailmaa. Mä kuuntelin Veitolan kirjat, Michelle Obaman, Isisin vanki Nadja Muradin, Mercedes Bentson. Ja sit Toivola oli se, joka sai mut taas enemmän ja enemmän tahtomaan olla se muutos minkä haluan nähdä.
Se vaatii ihan järkyttävästi rohkeutta lähteä avaamaan elämän kipeitä kohtia. Todennäköisesti olisin aivan myyty vaikka kirjassa olisi keskitytty vain ihon väriin, seksuaalisuuteen tai omien juurien etsimiseen. Mutta kun tässä kirjassa on ne kaikki; se miten vanhemman puuttuminen voi jättää kolon, etenkin kun kantaa ihollaan perintöä, johon ei ole saanut tukea. Miten juurettomuus voi hajottaa, mitä on koulukiusaaminen, alusta aloittaminen, rasismi, uhkailu, pelko ja luvaton koskeminen. Toivolan ääntä kuunnellessani mä pystyin tuntemaan niin paljon, osa asioista koski henkilökohtaisten muistojen takia, osa siksi, ettei kenenkään pitäisi kokea niitä.
Ja vaikka on vaikea kasvaa ja aikuistua, etenkin jos ympäröivä yhteiskunta vaikeuttaa sitä entisestään, on niin voimauttavaa tietää, miten korkealle sieltä voi päästä. Kun uskaltaa vetää täysillä. Mun oman elämän parhaita päätöksiä oli muuttaa pois Suomesta tekemään sitä mikä tuntui parhaalta. Tästä kirjasta sain lauseet sillekin tunteelle, sille, kun etsii itselleen oikeuden olla olemassa.
Mä olen seissyt leikkipuistossa lasten kanssa, joille huudettiin vitun neekeriä. Miten tää maailma voi olla tällainen. Nyt asia on nostettu pöydälle, ja black lives matter on kaikkien huulilla. Silti meidän valtion johtajissa oli henkilö, joka jakoi rasistista "läppää" eteenpäin, että tässäkin hyvinvointivaltiossa on vielä paljon tekemistä kaikkia ihmisiä koskevan tasa-arvon saavuttamiseksi. Lainasin Toivolan kuvatekstiä instagramista (@janitoivo) omaan storyyni ja teen sen nytkin: "viime päivien aikana moni on ottanut kantaa. Ensin se ärsytti. Tulette liian myöhään. En luota. Sitten tänä aamuna se läpäisi pettymyksen ja tuli itku. Kaikki tuntui ensimmäistä kertaa jaetulta."
Niinpä. Niinpä. Me eletään vuotta 2020, eikä amerikassa poliisiväkivallan takia kuollut George Floyd ole ainoa. Se on niin saatanan väärin, maailmassa on aina ollut tummia ihonsävyjä, miten voi olla, että me eletään yhä maailmassa, missä iho määrittelee ihmisarvoamme. Rasismilla on hirveitä historioita, rakenteita, jotka on luotu valkoisuuden ylivallalle.
Sitten tulee tyhjyys. Minä olen etuoikeutettu. Mun tehtävä on äänestää rasismin vastaisen työn tekijöitä, kuunnella heitä ketä rasismi koskee, lahjoittaa, allekirjoittaa, nähdä rakenteet joilla rasismi oikeutetaan ja kyseenalaistaa ne, vastustaa.
Mä suosittelen Musta tulee isona valkoista kaikille. Se on tarina aidosta ihmisestä, oikea kuvaus siitä, millaisiin rakenteisiin ja uskomuksiin tässä maailmassa törmää. Toivola hakee itselleen oikeutusta olla oma itsensä, tehdä siitä muille helpompaa. Mun mielestä meidän kaikkien tehtävä on tehdä samaa, jokaisen meistä pitäis vastustaa rasismia, ei vaan olla hiljaa ja toivoa että asiat paranee.
Näinä päivinä mä oon ymmärtänyt miten haitallinen I see no color ajattelumalli voikaan olla, vaikka epäilemättä tarkoitus on. Meidän valkoisten pitäis kyllä uskaltaa nähdä etuoikeutemme ja ne asiat, joilla sitä ylläpidetään.
Mä tahdon uskoa että Toivolalla on vaikutus meidän maailmaan, hän tekee niin hiton arvokasta työtä paremman huomisen eteen. Mä tahdon olla osa sitä muutosta mikä tarvitaan, että jokaisella ois yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet. Sen pitäis olla jo ihan itsestäänselvää, ja vaikka me ollaan saatanasti myöhässä tän kanssa, on tää saavutettava. Sen on pakko olla.
Mulle on aina kolahtanut lujaa elämänkerrat, ja ei oo kertaa kun en olisi itkenyt sille, kun ihminen on ylpeästi sitä mitä on, raivaa tilaa oikeudelleen olla olemassa omana itsenään, ja tavoittelee satasella unelmiaan. Niinpä Toivolan elämänkerta sai mut itkemään monesti, sieluni myrskyämään rasismia vastaan ja miettimään miten helvetin etuoikeutettu mä itse olenkaan. Kuunnellessani kirjaa en olis ikinä uskonut miten ajankohtaiseen aiheeseen oon itseni suunnannut. Valkoisena mun tehtävä on olla hyvä liittolainen, hajottaa omalta osaltani rasismin rakenteita ja eteenpäin siirtymistä. Mua hajottaa miten vitun julma tää maailma on, vaikka ymmärrän, etten koskaan tule ymmärtämään mitä ihon väriin perustuva rasismi oikesti on.
Jani Toivola vieraili myös meidän yläasteellamme kiertäessään kouluvierailuilla, meidän vierailu osui mun kahdeksannelle luokalle. Vaikka mua ei ole koskaan systemaattisesti kiusattu, on muhun ja mun ystäviin kohdistunut ihan saatanasti kiusaamista ja inhoa, ihan täysin ilman syytä. Mutta kun me istuttiin jumppasalin lattialla, me jotka pidettiin kaikkien puolia ja oltiin sitä mitä osattiin olla, tuntui musta että oon etuoikeutetuin oppilas koko salissa. Me kuunneltiin Janin puhetta kiusaamisen vastustamisesta omilla kokemuksillaan. Joka ainoa oppilas piti sen hetken turpansa kiinni, kukaan ei huutanut hinttiä tai huomiohuoraa. En tiedä mitä ne kiusaajat ja hiljaiset hyväksyjät sillä hetkellä tekivät, mutta mä tiesin niiden kuulevan kokoajan Janin sanat, jotka varmasti saivat ajattelemaan jotain.
Mä itkin menemään keskellä jumppasalia. Mä itkin ihan helvetisti, koska vihdoin joku aikuinen piti vähemmistöjen puolia. Mä olin aivan myyty kun tämä politiikkaan lähtenyt, tummaihoinen homo ja taiteilija kertoi kokemuksistaan. Mä en ollut ikinä kuullut mitään niin rohkeaa kun sen, miten hän teininä vaihtoi koulua ja ensimmäisenä tekona esiintyi yksin tanssien koko koululle. Vaikka musta ei olis ikinä ollut samaan, sain mä tosi paljon voimaa tositarinasta.
Muutama vuosi myöhemmin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi, mä vollotin onnesta menemään ja katsoin ruudusta Janin ja Silvia Modigin onnellisia kasvoja ja tiesin, että siinä on ihminen jonka jalanjäljissä haluan kävellä. Tällein 23-vuotiaana oon edelleen suuntaamassa samaan suuntaan, nyt myös konkreettisten tekojen lisäksi opiskelen hallintotieteillä teoriaakin.
Näinä aikoina tuntuu pahalta, vaikealta ja kielletyltä rinnastaa väriin perustuvaa rasismia muiden vähemmistöjen kokemuksiin, mutta Toivolan kirjaan nojaten aion nyt tehdä sen. Koska olihan se nyt ihan perseestä olla yläasteella ja yrittää pitää julkisena faktana että on kiinnostunut myös samasta sukupuolesta. Kun hitto hiukset oli jo syy terrorimaiseen kiusaamiseen. Tai posket, pakarat, kiinnostus matematiikkaan, harrastus, kaveri, mikäpä ei olis ollut syy kiusata.
Oon etsinyt kirjoja, elämänkertoja jotka tuntuu kun niitä kuulee. Sellaisia, mitkä saa ajattelemaan, tuntemaan vahvasti, tahtomaan tehdä jotain parantaakseen maailmaa. Mä kuuntelin Veitolan kirjat, Michelle Obaman, Isisin vanki Nadja Muradin, Mercedes Bentson. Ja sit Toivola oli se, joka sai mut taas enemmän ja enemmän tahtomaan olla se muutos minkä haluan nähdä.
Se vaatii ihan järkyttävästi rohkeutta lähteä avaamaan elämän kipeitä kohtia. Todennäköisesti olisin aivan myyty vaikka kirjassa olisi keskitytty vain ihon väriin, seksuaalisuuteen tai omien juurien etsimiseen. Mutta kun tässä kirjassa on ne kaikki; se miten vanhemman puuttuminen voi jättää kolon, etenkin kun kantaa ihollaan perintöä, johon ei ole saanut tukea. Miten juurettomuus voi hajottaa, mitä on koulukiusaaminen, alusta aloittaminen, rasismi, uhkailu, pelko ja luvaton koskeminen. Toivolan ääntä kuunnellessani mä pystyin tuntemaan niin paljon, osa asioista koski henkilökohtaisten muistojen takia, osa siksi, ettei kenenkään pitäisi kokea niitä.
Ja vaikka on vaikea kasvaa ja aikuistua, etenkin jos ympäröivä yhteiskunta vaikeuttaa sitä entisestään, on niin voimauttavaa tietää, miten korkealle sieltä voi päästä. Kun uskaltaa vetää täysillä. Mun oman elämän parhaita päätöksiä oli muuttaa pois Suomesta tekemään sitä mikä tuntui parhaalta. Tästä kirjasta sain lauseet sillekin tunteelle, sille, kun etsii itselleen oikeuden olla olemassa.
Mä olen seissyt leikkipuistossa lasten kanssa, joille huudettiin vitun neekeriä. Miten tää maailma voi olla tällainen. Nyt asia on nostettu pöydälle, ja black lives matter on kaikkien huulilla. Silti meidän valtion johtajissa oli henkilö, joka jakoi rasistista "läppää" eteenpäin, että tässäkin hyvinvointivaltiossa on vielä paljon tekemistä kaikkia ihmisiä koskevan tasa-arvon saavuttamiseksi. Lainasin Toivolan kuvatekstiä instagramista (@janitoivo) omaan storyyni ja teen sen nytkin: "viime päivien aikana moni on ottanut kantaa. Ensin se ärsytti. Tulette liian myöhään. En luota. Sitten tänä aamuna se läpäisi pettymyksen ja tuli itku. Kaikki tuntui ensimmäistä kertaa jaetulta."
Niinpä. Niinpä. Me eletään vuotta 2020, eikä amerikassa poliisiväkivallan takia kuollut George Floyd ole ainoa. Se on niin saatanan väärin, maailmassa on aina ollut tummia ihonsävyjä, miten voi olla, että me eletään yhä maailmassa, missä iho määrittelee ihmisarvoamme. Rasismilla on hirveitä historioita, rakenteita, jotka on luotu valkoisuuden ylivallalle.
Sitten tulee tyhjyys. Minä olen etuoikeutettu. Mun tehtävä on äänestää rasismin vastaisen työn tekijöitä, kuunnella heitä ketä rasismi koskee, lahjoittaa, allekirjoittaa, nähdä rakenteet joilla rasismi oikeutetaan ja kyseenalaistaa ne, vastustaa.
Mä suosittelen Musta tulee isona valkoista kaikille. Se on tarina aidosta ihmisestä, oikea kuvaus siitä, millaisiin rakenteisiin ja uskomuksiin tässä maailmassa törmää. Toivola hakee itselleen oikeutusta olla oma itsensä, tehdä siitä muille helpompaa. Mun mielestä meidän kaikkien tehtävä on tehdä samaa, jokaisen meistä pitäis vastustaa rasismia, ei vaan olla hiljaa ja toivoa että asiat paranee.
Näinä päivinä mä oon ymmärtänyt miten haitallinen I see no color ajattelumalli voikaan olla, vaikka epäilemättä tarkoitus on. Meidän valkoisten pitäis kyllä uskaltaa nähdä etuoikeutemme ja ne asiat, joilla sitä ylläpidetään.
Mä tahdon uskoa että Toivolalla on vaikutus meidän maailmaan, hän tekee niin hiton arvokasta työtä paremman huomisen eteen. Mä tahdon olla osa sitä muutosta mikä tarvitaan, että jokaisella ois yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet. Sen pitäis olla jo ihan itsestäänselvää, ja vaikka me ollaan saatanasti myöhässä tän kanssa, on tää saavutettava. Sen on pakko olla.
Kommentit
Lähetä kommentti