// Että vältetään epäselvyydet ja spekulaatiot - en ole raskaana!
Mulla on ihan hirveä vauvakuume. Oon kirjoittanut tästä joskus aiemminkin, ja jos mun kanssa on puhunut yli kymmenen minuuttia niin tietää, että voisin tästä nousta ja juosta puolialasti sairaalaan hakemaan vauvani kotiin. Paitsi ettei sitä vauvaa vaan voi mennä hakemaan ja mä en kyllä ole raskaana.
Mutta se pikkujuttu, että meille ei ole tulossa nyt vauvaa, ei missään tapauksessa estä mun päätä täyttymästä
Ennen blogialustan avaamista mun viimeinen googlehaku oli "äitiyspakkaus 2020". Ja äitiyspakkaus 2019, äitiyspakkaus 2018, äitiyspakkaus 1997.. Tuon oman synnyinvuoteni vauvan vaatteiden tutkimisen jälkeen meinasin jo soittaa äidilleni, että onhan se järkyttävä punavihreä toppahaalari vielä olemassa, mutta sitten tajusin pitää suuni kiinni. Rakas äitini on kuitenkin kuunnellut kroonista vauvakuumehöyryäni vasta ehkä viistoista vuotta.
Teininä selvisin vähällä kun mulla on melkein neljätoista vuotta nuorempi sisko, olis ollut kiva jos kymmenet hoitolapset, kaverien vauvat tai serkkulapset toimisivat samoina blokkereina. Mutta ei sinnepäinkään! Kummipoikani syntyi syyskuussa ja pienen ensimmäisen kohtaamisen jälkeen on mun sisällä riehunut ihan uskomaton tunne, että se muksu vois tulla nyt eikä huomenna.
Mä näen aikalailla joka ainoana yönä unta meidän vauvasta. Tai lapsista ylipäätään. Oon herännyt yöllä itkemään painajaisesta että ei saada lapsia, että meidän vauvalle käy jotain tai yksinkertaisesti ihan vaan siksi, että herätessä on syli tyhjä.
Toivottavasti tulen tulemaan raskaaksi mahdollisimman helposti, ettei tarvitsisi odottaa, toivoa, odottaa ja pettyä uudelleen ja uudelleen. Mutta siitä huolimatta mun mieli ja kroppa huutaa sen oman lapsen perään.
Tietysti mun kohdalla raskaaksi tuleminen ei ole ainoa "haastava" asia perheenperustamisessa. Mä oon kipukroonikko, mun pahin rikkinäisten hermojen alue on mun vatsa. Kukaanhan ei voi sanoa etukäteen miten raskaus tulee joskus vaikuttamaan mun hermojen vointiin. Meikussa on sanottu ääneen mahdollisuus siitä, että raskaus voi tehdä kivulle hyvää ja helpottaa sitä - näin sanottiin samalla kun sain täyden luvan aloittaa fyysisen terveyteni puolesta vauvan yrityksen, sitten kun elämä on muuten valmis siihen.
Maksansiirto on siinä mielessä hyvä valinta jos joku elin pitää vaihtaa, koska se ei estä tai rajoita itsessään raskautta. Tietysti asiat voi mennä miten vaan, mutta terveyteni puolesta mulla on siis aivan puhtaat paperit raskautta varten. Yleinen ohjeistus - varmasti voi vaihdella oman tilanteen mukaan - on siis että maksansiirrosta pitäisi olla kulunut kaksi vuotta ennen raskauden suunnittelua, ja näin omalla kohdallani on selvitetty asian olevan.
Onhan mukana aina psyykkinenkin puoli. Monta vuotta oon tiennyt, etten oikeesti kestäis raskauden ja synnytyksen vaikutuksia kehooni. Just niin pinnalliselta kuin se kuulostaa, mutta sekä mun mieli että kroppa on reagoinut aina huonosti minkäänlaisiin muutoksiin omassa vartalossani.
Mutta ihan oikeasti nyt voin käsi sydämellä sanoa, että mä toivon ja odotan sitä, että saan omassa kehossani kasvattaa pienen ihmisen valmiiksi maailmaan. Vaikka mun pitkälle taaksepäin diagnosoitu syömishäiriöni, vahva ahdistus ja kontrollin tarve kropastani on päästänyt mut pisteeseen, jossa uskon voivani sekä arvostaa omaa kehoani ja sen tekemää ihmettä sitten, kun lapsi joskus tulee siellä olemaan.
Ymmärrän kyllä syyt, miksi suomessa ensisynnyttäjien ikä on korkea. Itse olen pian 23, ja tuntuisi turvalliselle saada ensin ainakin alempi korkeakoulututkinto, työ tai tasaisempi taloustilanne ennen lasta tai lapsia. Tai että ensin olisi varmasti hyvä matkustaa ja nauttia rakkaani ja ystävieni seurasta ja heidän kanssaan seikkailusta, ennen kuin on sitten aina kiinni omassa lapsessa, eikä meneminen enää ole kiinni vain omasta jaksamisesta pukea housut.
Mutta toisaalta, elämä tapahtuu, ja se klisee siitä, että asiat tapahtuu kuin vähiten odottaa, on aika totta. Kolme vuotta sitten olin viittä vaille kuolemassa sairaaloissa, mutta elin täysillä elämäni onnellisinta aikaa Tukholmassa, ainoa huolen aihe oli metrokortin häviäminen tai se, että au pair aikani lapset olivat aamu-unisia. Kaksi vuotta sitten intoilin tulevista festareista ja kesästä kun näen sukulaisia, ystäviä ja reissaan - ja sitten olinkin juhannuksesta syyskuuhun psykiatrisessa sairaalassa. Ja just kun kaikki oli ihan kamalaa, löysin tuon rakkaan miehen viereeni!
Mutta miten tässä vauvakuumeessa päästään pisteeseen että lapsen odottamisen lopettaa, että se voi yllätyksenä ilmoittaa tulostaan just sillon, kun en suunnittele tai odota häntä ollenkaan. Voiko vauvakuume olla niin kroonistunut, että kaupassa vastaan tuleva pieni lapsi saa yhtä aikaa hymyilemään ja haaveilemaan?
Mun suurin haave on aina ollut äitiys. Se, että mun oma perhe on aina ollut turvallinen, läheinen, lämmin ja rakas, on ollut omiaan lisäämään mun halua tehdä omasta lapsesta yhtä onnellinen kuin itse olen saanut koko elämäni olla. Ainakin mulla on ihan mieletön vanhemmuuden malli kotona, mies josta tahdon ennen kaikkea elämässä tehdä mieheni ja isän.
Jos jotain voi toivoa elämältä, niin kun täytän 25 vuotta toukokuussa 2022, toivon että herään niin, että nään mieheni ja meidän lapsen nukkumassa vieressä.
Aika ihana haaveilla niin arkisesta asiasta, lapsiperhearjesta, koska se on se mihin mä haluan meidät viedä. Ja selvyyden vuoksi, me halutaan kumpikin.
Onhan sulla jo blogin Facebook hallussa? Ihan vaikka siks ettei sit joskus mene vauvauutiset ohi kun niitä on :-D
Mulla on ihan hirveä vauvakuume. Oon kirjoittanut tästä joskus aiemminkin, ja jos mun kanssa on puhunut yli kymmenen minuuttia niin tietää, että voisin tästä nousta ja juosta puolialasti sairaalaan hakemaan vauvani kotiin. Paitsi ettei sitä vauvaa vaan voi mennä hakemaan ja mä en kyllä ole raskaana.
Mutta se pikkujuttu, että meille ei ole tulossa nyt vauvaa, ei missään tapauksessa estä mun päätä täyttymästä
Ennen blogialustan avaamista mun viimeinen googlehaku oli "äitiyspakkaus 2020". Ja äitiyspakkaus 2019, äitiyspakkaus 2018, äitiyspakkaus 1997.. Tuon oman synnyinvuoteni vauvan vaatteiden tutkimisen jälkeen meinasin jo soittaa äidilleni, että onhan se järkyttävä punavihreä toppahaalari vielä olemassa, mutta sitten tajusin pitää suuni kiinni. Rakas äitini on kuitenkin kuunnellut kroonista vauvakuumehöyryäni vasta ehkä viistoista vuotta.
Teininä selvisin vähällä kun mulla on melkein neljätoista vuotta nuorempi sisko, olis ollut kiva jos kymmenet hoitolapset, kaverien vauvat tai serkkulapset toimisivat samoina blokkereina. Mutta ei sinnepäinkään! Kummipoikani syntyi syyskuussa ja pienen ensimmäisen kohtaamisen jälkeen on mun sisällä riehunut ihan uskomaton tunne, että se muksu vois tulla nyt eikä huomenna.
Mä näen aikalailla joka ainoana yönä unta meidän vauvasta. Tai lapsista ylipäätään. Oon herännyt yöllä itkemään painajaisesta että ei saada lapsia, että meidän vauvalle käy jotain tai yksinkertaisesti ihan vaan siksi, että herätessä on syli tyhjä.
Toivottavasti tulen tulemaan raskaaksi mahdollisimman helposti, ettei tarvitsisi odottaa, toivoa, odottaa ja pettyä uudelleen ja uudelleen. Mutta siitä huolimatta mun mieli ja kroppa huutaa sen oman lapsen perään.
Tietysti mun kohdalla raskaaksi tuleminen ei ole ainoa "haastava" asia perheenperustamisessa. Mä oon kipukroonikko, mun pahin rikkinäisten hermojen alue on mun vatsa. Kukaanhan ei voi sanoa etukäteen miten raskaus tulee joskus vaikuttamaan mun hermojen vointiin. Meikussa on sanottu ääneen mahdollisuus siitä, että raskaus voi tehdä kivulle hyvää ja helpottaa sitä - näin sanottiin samalla kun sain täyden luvan aloittaa fyysisen terveyteni puolesta vauvan yrityksen, sitten kun elämä on muuten valmis siihen.
Maksansiirto on siinä mielessä hyvä valinta jos joku elin pitää vaihtaa, koska se ei estä tai rajoita itsessään raskautta. Tietysti asiat voi mennä miten vaan, mutta terveyteni puolesta mulla on siis aivan puhtaat paperit raskautta varten. Yleinen ohjeistus - varmasti voi vaihdella oman tilanteen mukaan - on siis että maksansiirrosta pitäisi olla kulunut kaksi vuotta ennen raskauden suunnittelua, ja näin omalla kohdallani on selvitetty asian olevan.
Onhan mukana aina psyykkinenkin puoli. Monta vuotta oon tiennyt, etten oikeesti kestäis raskauden ja synnytyksen vaikutuksia kehooni. Just niin pinnalliselta kuin se kuulostaa, mutta sekä mun mieli että kroppa on reagoinut aina huonosti minkäänlaisiin muutoksiin omassa vartalossani.
Mutta ihan oikeasti nyt voin käsi sydämellä sanoa, että mä toivon ja odotan sitä, että saan omassa kehossani kasvattaa pienen ihmisen valmiiksi maailmaan. Vaikka mun pitkälle taaksepäin diagnosoitu syömishäiriöni, vahva ahdistus ja kontrollin tarve kropastani on päästänyt mut pisteeseen, jossa uskon voivani sekä arvostaa omaa kehoani ja sen tekemää ihmettä sitten, kun lapsi joskus tulee siellä olemaan.
Ymmärrän kyllä syyt, miksi suomessa ensisynnyttäjien ikä on korkea. Itse olen pian 23, ja tuntuisi turvalliselle saada ensin ainakin alempi korkeakoulututkinto, työ tai tasaisempi taloustilanne ennen lasta tai lapsia. Tai että ensin olisi varmasti hyvä matkustaa ja nauttia rakkaani ja ystävieni seurasta ja heidän kanssaan seikkailusta, ennen kuin on sitten aina kiinni omassa lapsessa, eikä meneminen enää ole kiinni vain omasta jaksamisesta pukea housut.
Mutta toisaalta, elämä tapahtuu, ja se klisee siitä, että asiat tapahtuu kuin vähiten odottaa, on aika totta. Kolme vuotta sitten olin viittä vaille kuolemassa sairaaloissa, mutta elin täysillä elämäni onnellisinta aikaa Tukholmassa, ainoa huolen aihe oli metrokortin häviäminen tai se, että au pair aikani lapset olivat aamu-unisia. Kaksi vuotta sitten intoilin tulevista festareista ja kesästä kun näen sukulaisia, ystäviä ja reissaan - ja sitten olinkin juhannuksesta syyskuuhun psykiatrisessa sairaalassa. Ja just kun kaikki oli ihan kamalaa, löysin tuon rakkaan miehen viereeni!
Mutta miten tässä vauvakuumeessa päästään pisteeseen että lapsen odottamisen lopettaa, että se voi yllätyksenä ilmoittaa tulostaan just sillon, kun en suunnittele tai odota häntä ollenkaan. Voiko vauvakuume olla niin kroonistunut, että kaupassa vastaan tuleva pieni lapsi saa yhtä aikaa hymyilemään ja haaveilemaan?
Mun suurin haave on aina ollut äitiys. Se, että mun oma perhe on aina ollut turvallinen, läheinen, lämmin ja rakas, on ollut omiaan lisäämään mun halua tehdä omasta lapsesta yhtä onnellinen kuin itse olen saanut koko elämäni olla. Ainakin mulla on ihan mieletön vanhemmuuden malli kotona, mies josta tahdon ennen kaikkea elämässä tehdä mieheni ja isän.
Jos jotain voi toivoa elämältä, niin kun täytän 25 vuotta toukokuussa 2022, toivon että herään niin, että nään mieheni ja meidän lapsen nukkumassa vieressä.
Aika ihana haaveilla niin arkisesta asiasta, lapsiperhearjesta, koska se on se mihin mä haluan meidät viedä. Ja selvyyden vuoksi, me halutaan kumpikin.
Onhan sulla jo blogin Facebook hallussa? Ihan vaikka siks ettei sit joskus mene vauvauutiset ohi kun niitä on :-D
Kommentit
Lähetä kommentti