MÄ VIHAAN SAIRASLOMAA



Sain eilen käsiini - tai lähinnä puhelimen ruutuun- muutaman hyvin elämääni kuvaavan kuvan. Vaikka tuo ilmeisesti Meilahden sairaalan sänky on jäänyt taakse, ei meininki ole kamalasti muuttunut. Nyt tosin tulee jo astetta parempia hetkiä ja niistä on otettu kaikki ilo irti. 

Mulla on ihan järkyttävän paska olo sairaslomasta. Mua turhauttaa niin paljon pyöriä pitkin asuntoa tai ehkä jopa läheisiä supermarketteja. Mä vihaan vastata työkeikkojen kutsuihin että en pääse tulemaan, olen kivuissa, toivottavasti seuraavan kerran pääsen. Ja mä uskottelen itselleni melkein ase ohimolla meiningillä että kyllä mä varmasti pääsen, uskallakin saatana sanoa muuta.

mitä hyötyä
oli tästä sairaspäivästä
jo ahdistaa
kun ei aikaan saa
- Pihka ja Myrsky

Ja silti, mulla ei oo ollut koko vuonna vielä sellaista päivää että olisin ollut työkunnossa. Eikä mulle työkuntoisuus tarkoita muutenkaan samaa kun monelle muille; mun normaalitila on se että kivut on kovat, mutta että ne ei leimahtele kokoajan kipukohtauksiksi millon ei saa henkeä tai voi liikkua saati tehdä mitään nopeaa. Ja kun kovin kipu lakkaa, on sen jälkeen yhtä onneton ja heikko olo kun kovan paniikkikohtauksen tai korkean kuumeen jälkeen. Lisäksi mulle tulee todella helposti -yleensä ilman mitään syytä tai varoitusta- pahoinvointia jolloin tuntuu olevan vatsahappoja nenässäkin, tai sit niin kovat ylävatsakivut että se aiheuttaa oksentamista samaan tapaan kuin migreeni.

Ja sitten kun on niitä harvinaisia hyviä hetkiä, niin ne koittaa saada käytettyä mahdollisimman hyvin - ulkoilemalla, tekemällä hyvää ruokaa tai leipomalla ja ennen kaikkea puolisoni kanssa. Jos niitä hetkiä ja alkaisi olla enemmän ja joskus taas vaikka melkein kokonaisia päiviä niin voisi taas alkaa uskaltaa ja voida ottaa työvuoroja. Mulla on ihan hirveä ikävä paria usein hoitamaani muksua, ja ylipäätään sitä että aina kun tulee uuteen perheeseen niin saa tutustua mielettömiin pieniin ihmisiin ja niihin persooniin ja tapoihin toimia. 

Mutta mites noi opiskelut... Tuntuu että keuhkot vetää kiinni, päätä alkaa särkeä ja itku tulla kun vaan ajattelee miten paljon sen eteen pitäis pystyä tekemään. Ja mä oon yrittänyt; oon siiirtänyt tenttejä, lopettanut ylimääräiset kesken ja ottanut maltillisia määriä ja vaan itseäni kiinnostavia kursseja. Mutta yliopisto-opinnoista ei tule mitään jos mahdollista opiskeluaikaa on muutamia tunteja viikossa ja luennoille ei aina pääse paikalle tai voi olla loppuun asti, eikä niitä tietysti voi etukäteen tietää, kun ovat ihan sidonnaisia kropan tilaan ja pelleilyyn.

Mä tiedän, että nyt on parasta vaan keskittyä selviämään, ottaa itselle aikaa ja korjata pikkuhiljaa sitä toimintakyvyn psyykkistä puolta, minkä fyysiset kivut ja sairaudet ovat kaataneen. Välillä en oikeesti enää tiedä että pitäiskö mennä kävelylle, gastro-osastolle vai Pitkäänniemeen, kun mikään ei nyt oo se mitä tarviis, mutta tilanne ei tässä paikallaankaan etene. 

Tuntuu niin helvetin itsekeskeiseltä, laiskalta sluibalta, ongelmiani liioittelevalta ja epäonnistuneelta - eikai kukaan voi olla jatkuvasti siinä pisteessä ettei saa mielenkiintoisia kursseja loppuun tai pysty jatkamaan säännöllisiä lemppari töitään. Mua hajottaa, mua suututtaa, raivostuttaa, oon niin itseeni ja hoitooni pettynyt, katkera, epätoivoinen, paskana.

Olispa tälle loppumispäivä. Otin tammikuussa vaihteeks sairaalarundin jälkeen sairaslomaa helmikuun loppuun asti, ja ajattelin vielä että siinä on ylimääräistä aikaa että voin tehdä mitä vaan opintojen ohella, että kyllähän mä nyt helmikuun lopussa jo voin psyykkisesti ja etenkin fyysisesti paremmin.. Ei sen näin pitänyt mennäkään. 


Mut hei! Huomenna ja seuraavina perjantaina blogissani julkaistaan usean nuoren tarina kivusta, sairauksista ja siitä miten niiden kanssa mennään. Mä oon ihan innoissani, oo säkin!

Otathan tästä uudet FB sivut haltuun, niin et missaa postauksia tai materiaalia mikä ei blogiin tule!

Kommentit