03/01/2019
Seuraavat kymmenen vuotta on varmaan ne elämän yhdet vauhdikkaimmista ja toivottavasti täynnä sellaisia muistoja, joita muistelen vielä dementoituneena punaisessa keinutuolissakin. Mä olen 22, kymmenen vuoden päästä 32. Ja mä koen, että mun elämä on nyt sellaisessa pisteessä että seuraavat askeleet elämässä on aika siistejä.
Mä olen ollut kohta 10kk kihloissa, ja kyllähän me nyt kymmeneen vuoteen saadaan häät järjestettyä! Meillä on jo ihan loistavia hääsuunnitelmia – alkaen musiikista ja paikasta sinne persoonalliseen puoleen. Mä tahdon kirkkohäät ja mun häämekolla on jo pohjakin olemassa, oon jo valinnut sen ompelijankin, edellisestä postauksestani voi löytää vihjeen ;).
Matkustaa! Edellisenä vuosikymmenenä mun interreil, Lontoon reissu ja Kroatian matka ottivat ja peruuntuivat mun terveyden (poissaolon) takia. Mieheni otti kuitenkin nyt jo uudenvuoden tinastaankin Eiffel-tornin, että kyllähän meidän tänä keväänä pitää jo päästä sinne Pariisiin! Itse haaveilen syksylle matkasta Amsterdamiin, mutta katsotaan mitä keksitään! Kunhan on pakolliset uudet tavarat – esimerkiksi kunnon kuulokkeet, ostettu, niin sitten voi laittaa vähän rahaa sinisille siiville (vaikka se miten epäekologista onkin). Suomen sisälläkin on tarkoitus reissata, esimerkiksi Kolille pitäis päästä ajan kanssa ja mä kaipaan Rovaniemelle muuttanutta Tukholman babeani. Ja sitä Tukholmaa! Itku tulee kun edes miettii paljonko kaipaan siellä olevaa perhettäni ja niitä katuja! Mieheni lupaili myös että mennään käymään Virossa – allekirjoittanut ei ole koskaan siellä käynyt. Jos näillä pääsisi alkuun! Kymmenessä vuodessa tosin varmasti päästään myös Alpeille laskettelemaan ja Lofooteille haikkaamaan!
No se lapsiperhearki. Mulla on aivan uskomaton vauvakuume (jota käytiin taas syventämässä pussailemalla vajaa neljän kuukauden ikäistä kummipoikaani) ja mä tahdon ja toivon tulevani äidiksi suhteellisen nuorena. Vaikka mulla on korkeakouluopinnot kesken, en mä tahdo odottaa maisteriopintojen tai seuraavien valmistumista ennen kuin lapselle tai lapsille olis aikaa. Ja hei, mä olen nyt oman terveydentilani huomioiden hyvässä kunnossa ja voin hyvin, joten en varmasti odota yli kymmentä vuotta ja toivo että sitten tärppää äkkiä! Oon nyt jo hipsuttelemassa ja tutkimassa vauvan vaatteita kaupoissa, luen ehkä sataa perheblogia ja tiedän jo miten tahdon lapseni kasvattaa, millaiseen päivähoitoon toivon hänen pääsevän ja mistä ostan hänen lelunsa…. Ja ei, meille ei ole tulossa vauvaa nyt!
Sijaisperhe. Tää on mun yks suurimpia tulevaisuuden haaveita heti oman miehen ja lasten jälkeen. Mä toivon että meidän perhe voi avata ovensa kiireesti sijoitettaville lapsille ja nuorille, nyt toivon että pääosin toimittaisiin vauvojen ja pienten lasten kanssa, mutta sen näkee sitten! Mielestäni sijaisperheet tekee niin järjettömän tärkeää ja arvokasta työtä, ja mä olisin ihan valmis olemaan sijaisäiti heille joilla ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta olla ”omassa” perheessään,
Näiden perhehaaveiden vieressä tulee toki myös se oma unelmakoti (ja asuntolaina). Oma suuri koti kylpyammeella ja pihalla missä leikkiä, rentoutua ja kasvattaa kukkia ja perunoita.
Korkeakoulututkinto. Mun opinnot on vielä aika alkuvaiheessa, mutta pikkuhiljaa kerään opintopisteitä ja tietoa ja taitoa omalta alaltani. Opiskelen hallintotieteitä johtajakorkeessa, ja tahdon kymmenen vuoden päästä tehdä töitä jossain politiikan ja johtajuuden välillä, mun suurin kiinnostuksen kohde on nyt lastensuojeluun suuntautuminen. Ja ei vielä kymmenessä vuodessa, mutta ehdottomasti seuraavalla musta tulee lapsiasiainvaltuutettu.
Kirjoitan kirjan sairastumisestani. Olen lukenut suomeksi (tai millä tahansa muulla kielellä) YHDEN kaunokirjallisen teoksen elinsiirroista, kirjailijaa en muista, mutta teos on Haudataan kuolleet, paikallaan elävät. Ihan hyvä kirja, mutta jos siinä on lähtötaso, niin mun maksatragediasta tulee kyllä best seller. Mä tahdon tuoda ilmi että joku autoimmuunihepatiitti voi iskeä kesken juoksulenkin, että maksasairaudet ei oo vaan elämäntapasairauksia, ja että miltä tuntuu kantaa palaa toisesta ihmisestä, toisen ruumiista kylkiluiden alla. Se on aika rajua mutta toisaalta jotenkin kaunista, vaikka vitun dramaattista ainakin telkkarissa. Tahdon myös panostaa tähän blogiin ja rikkoa niin paljon stereotypioita, tabuja ja räiskiä maailmankuvaani teidän verkkokalvoille.
Ja pysyä terveenä ja saada pitää läheiseni terveenä. Ei kiitos lisää elinsiirtoja, ei syöpää, ei teho-osastoja tai musertuvia mieliä.
ps. PMMP vois tehdä comebackin. Ja Anatude välttää noita keikkataukoja.
Paljon näitä!
Kommentit
Lähetä kommentti