"SUN KIPUA EI VOIDA HOITAA POIS" KUITENKIN KIPUPOLILLA

14/02/2018

Eilen odotin tunnin kipupolin aulassa, kunnes kuulin että anestasialääkäri onkin kiinni muualla, eikä ole tulossa. Hajos. Itketti kun oli niin pettynyt, surullinen, vihainen, katkera ja peloissaan. Mä odotin yli puoli vuotta että pääsisin kipulääkärille. Sellaiselle, joka ei sano: ”kyllä se menee kuukaudessa ohi” kun ei mene. Ei mennyt. Ees sen kahdeksannen: ”kyllä se kohta loppuu” kuukauden aikana. Mä aloin ihan oikeesti odottaa ja lapsenomaisesti uskoa, että se kipulääkäri sit keksii jonkun tavan saada tän kivun pois. Mä oon 20, eihän mua nyt voi mun loppuelämää koskea jonkun leikkauksen takia. Ei sen takia et maksa tai joku muu elin olis huono tai sairas, vaan siks että mun iho, lihakset ja hermostot nyt on kerran avattu.

Keräsin itseni eilen itkultani ja menin kipulääkkeissä ja rauhoittavissa luennolle, josta en saa enää olla poissa oltuani kaks viikkoo Taysissa. Mä ihan oikeesti nukahdin sinne. Mä olin niin lääkkeissä että nukuin keskellä luentosalia. Great. Ei oo muuten mitään havaintoa mitä se luento käsitteli, oppimistehtävästäni tulee varmasti tosi hyvä. Soitin epätoivoissani jopa Meilahteen, että mitä mä teen kun kipulääkkeistäni tulee vaan pahaolo, kipupolia siirrettiin taas eteenpäin ja muhun koskee taas tosi kovaa. Mene acutaan niin saat oxynormia. Niin, siitähän ei tunnetusti tule pahaolo.

Olin tänään kontrolliverikokeissa. Sit soitetaan, että kipupolilla on puolen tunnin päästä vapaa peruutusaika. Meitsihän istui nätisti 20min ajoissa oven takana odottamamassa.

Kipuni on niin syvissä hermoissa ja kroonistunut ettei sitä saa pois. Vaihdettiin lyricat kabatoniin mitä toivottavasti nyt sit kestäis syödä sen verran että vois saada jotain tuloksia aikaan. Sain lähetteen kipupolin fysiatrille, ehkä sieltä sais apua tähän vatsalihasten kipukramppiin. Jos vaan kroppa kestää nii lupailtiin että saisin kotiin ton tens-laitteen.

Tiedättekö, jollain tasolla mä haluaisin maata lattialla, kirkua ja itkeä että mä haluan mun oman, kivuttoman ja normaalin elämäni. Mä kinda haluaisin soittaa Meilahteen kirurgilleni ja huutaa aivan täysillä että tajuaako se että mun hermot ei ikinä keränneet itseään sen leikkauksen jälkeen. Olla niin vihainen siitä, ettei kaikista isossa leikkauksessa olleista terveistä kakskymppisistä tule kipukroonikkoja. Mut sit toisaalta on niin kaikkensa antanut olo, jotenkin niin nuutunut, pettynyt ja samaan aikaan luovuttanut, että teki mieli vaan kiivetä sen mukavan sairaanhoitajan syliin olemaan hiljaa ja nukkumaan.

Kuitenkin, mä pääsin sinne kipupolilleni. Nyt vihdoin saan sellaista hoitoa minkä tarkoitus on olla pitkäaikainen kivunlievitys, millä pyritään pitämään yllä paras mahdollinen toimintakyky. Mä keksin elokuussa sen kipupolin. Mä pääsin sinne helmikuussa. Tiedätkö, tavallaan tuntuu sille että mä voitin, mä valitettavasti oon kyllä kropassani tiennyt jo yli puoli vuotta, että tää kipu on nyt niin crazyä että se ei ole menossa tramalilla pois. Nyt voitais vihdoin alkaa päästä sellaiseen hoitovasteeseen mikä olis ihailtavaa, sellanen stabiili kipu 0-10 asteikolle heitettynä 3. Ei selllanen et vetäsee väärin henkee ja päästiin sekunnissa yhdeksään.

Joskus musta tuntuu sille että mä oon vaan skipannu elämästäni muutaman vuosikymmenen. Että sen sijaan et makasin teholla puolitajuissani neljä päivää, olisin ollu koomassa kolmekymmentä vuotta, ja nyt yrittäisin sopeutua 50-vuotiaan vaivoihin ja kroppaan. Sellaseen kropan kiputilojen, rajoitteiden ja elämän rajallisuuden ymmärtämiseen. Koska jos totta puhutaan niin mua ei kyllä kiinnosta yhtään alkaa varomaan tai välttelemään mitään, eikä mun päähän mahdu vieläkään et miks ei muka vois olla yhtä naivi ja tyhmä kun vuosi sitten.

Musta tuntuu et oon aivan sekaisin siitä mitä mun elämässä tapahtuu. Mitä mun kropassa tapahtuu. Mitä mä haluan et mun elämässä tapahtuu, mitä mä kelaan tästä kaikesta, mitä mä en halua ja minkä vuoks mä tappaisin. Emmä tiiä, jos haluan vaan kokeilla sitä tens-laitetta, juoda kahvia omalla sängyllä, hoitaa ihania lapsia ja matkustaa.

Jos sä nyt kuulisit et sun yli 8kk kestänyt kipu on oikeesti kroonista? Että sulle voidaan jatkossakin vaan syöttää lääkkeitä että pärjäisit sen kanssa? Eikä sulla olis aavistustakaan, et paheneeko se, paraneeko se, ootko sä ikinä työkykyinen, ja kuinka helvetin kauan ihminen voi elää niin et sen kroppa on kokoajan hälytystilassa, kun koskee niin paljon että joka solu huutaa että joku on hätänä. Mitä sä tekisit?