14/03/2018
Edellisestä postauksestani voitte vielä kerrata sen iten oon kulkenut ambulanssilla, tehnyt kolme reissua Keski-Suomen keskussairaalaan yhtenä viikonloppuna ja kolmantena jäänyt kivunhoitoon. Onneks siinä ei enää vanhimmatkaan kipulääkkeet auttanut eikä niitä turhaan syötetä. Oleppa siinä se hajoava kipukroonikko kenen kivunhoito lopetetaan kun kipua ei vaan saada pois.
Mut siirrettiin taysiin. Olin siellä yhden yön. Ilman niitä kipulääkkeitä. Hajosin. Hyperventiloin, itkin ja huusin että mä tarvitsen apua, että tällaista elämää ei voi elää.
Mut siirrettiin sellaiselle psykiatriselle osastolle, jossa hoidetaan paljon somaattisten ongelmien tuottamaa pään räjähdystä. Oon ollut täällä nyt viikon ja vihdoin alkaa ymmärtää elämän realiteetit.
Että ei tarvii suorittaa kaikkea kokoajan pysähtymättä kertaakaan, tekemällä enemmän kun on vielä pahempi olo ja pitää faktana että elämä entiselleen jos vaan jaksaa ja psyykkaa ja suorittaa paremmin.
Mulla ei oo oikeestaan mitään sanottavaa tai minkäänlaisia voimavaroja jaettavaks. Mut sitä mä vaan et älä revi itteeks paskaks, ehkä vaik kuuntele kun jooku sanoo et sun pitäis rauhottuu tai pitää vapaata. Koska selvästi ite sen tajuaa vasta siinä vaiheessa kun huutaa ja hyperventiloi sisätautiosastolla, ensiteokseen psykiatrisen hoitajien kopissa ja omassa huoneessaan. Yrittäkää tajuta millon ootte loppu, rikki, paskana.
Mä en oo itse vielä ees tajunnut mihin kuntoon oon itseni saanut. Kun kokoajan vaan itkee ja puhuu, mutta samalla pelottaa et joutuu kohtaamaan sen pahimman pelon, ahdistuksen, surun, kauhun, vihan ja katkeruuden mikä on sisällä, koska pelottaa niin helvetisti että se sattuu niin paljon ettei selviä.
Kommentit
Lähetä kommentti