#KIPUKAPINA
Tämä ei ole sponsoroitu mainos tai yhteistyö. Tahdon vaan osaltani jakaa tietoutta #kipukapinasta, kun iso osa lukijoistani on tavalla tai toisella sairastuneita tai kipeitä.
”Monet kipupotilaat elävät ahdingossa eivätkä tiedä, mistä voisivat saada apua. Viranomaisilla ei ole ajantasaista tietoa siitä, millaista kohtelua potilaat saavat joissain paikoissa osakseen.
Ajatus ”jotain pitäisi tehdä” jalostui lopulta muotoon Kipukapina.
Meitä Kipukapinallisia on yhteensä jo pian 5000 ❤️
Osa heistä Kipukapinan vertaistukiryhmässä.”
Osa heistä Kipukapinan vertaistukiryhmässä.”
Kirjoittaa Kipukapinan Facebook sivuille ylläpitäjä Sirpa Tahko, joka on sekä psykiatri että kipukroonikko.
Jos sulla on kipuja, ja uskot tämän olevan sinua varten, katso googlesta ja tykkää ensiksi vaikka Facebook sivusta, jonka jälkeen voit syventyä lisää asiaan. Minulle on henkilökohtaisesti tosi iso asia, että Suomessa tuodaan esiin kivunhoidon surkeus; minä olen onnekkaassa asemassa että tiedän mistä kipu johtuu (hätäleikkauksena maksansiirto) ja olen saanut myös intensiivistä psykiatrista apua, että olen selvinnyt. Kipukapina antaa tietoa kivusta ja kivunhoidosta kipupotilaalle, näin se varmasti yksinkertaistaen sanotaan.
Facebookin hakukenttään siis Kipukapina tai Kipukapinan vertaistukiryhmä. Löytyy samalla nimellä myös instagramista.
Minun kipuni. Minun lopullinen kipuni alkoi 27/2017. Jäin henkiin, sain maksan, tulin kipukroonikoksi ja oon hukannut itseni, identiteettini ja sen joka olin ja halusin olla. Sain helvetisti kipua, menetin ystäviä, sain myötätuntoa ja sanoin että pärjään ja voin jo paremmin, että allt on ihan bra.
Ja sitten myöhemmin mä tajusin että lämä ei oo allt bra, jos puolen vatsan syvät hermot on paskana ja aiheuttavat jatkuvaa kipua. Mun normaali tilanne kiputuntemusten mukaan on, että ylävatsalla (pallean kohdalla, kylkiluiden kohdatessa) on keilapallo tai siihen heitellään keilapalloa. Alaspäin mennessä oikea puoli kokee särkyä, polttoa, vihlontaa ja tuskaisuutta, usein nämä tuntemukset leviävät kylkeen. Kylkiluitani särkee; ja luusärky on kovaa ja kamalaa. Minulla on vasemmassa olkapäässä kortisonin aiheuttama nivelrikko; kiitos ihanalle Personal treinerilleni Juusolle, joka jaksaa tehdä ohjelmaa sen kuntouttamiseksi!
Mä en vaan voi juosta; se tärinä on pahinta. Mä en voi istua vanhoissa TKL:n linja-autoissa, kun se tärinä huonolla tiellä on niin hirveää; henkilöautoakin välttelen, joten kaikki matkat taittuvat junassa.
Jouduin lopettamaan luennoilla käymisen, koska en voi mitenkään päin istua luennolla paikallani edes sinä lyhyintä, 1.5h aikaa. Ensin kävelin kuukausi kaupalla hitaasti ylös ja alas luentosalin portaita ja etenkin takaosassa kävelin hitaasti eestaas; istahtelin ja nojasin tankoihin ja pidin käsiä vatsallani. Eräällä kurssilla samaa teki noin ikäiseni nainen, josta tosin näki selvästi että hänen istumistaan painoi pian syntyvä lapsi.
Mainitsin aiemmin, että olen joutunut myymään ja lahjoittamaan eteenpäin vaatteitani, joissa on leikkaus tai muoto-ommel vatsan päällä, puhumattakaan korkeavyötäröisistä housuista. Kipu on ihan tolkuton; olen tottunut lähtemään ilman rintaliivejä kaikkialle mihin voin, ja niinkin on käynyt että olen repinyt ne pois kesken Ratinan ostoskeskuksen kiertelyä. Se paino minkä ne aiheuttavat jos aiheuttavat johtaa kyllä nopeaan oksentamiseen, ihan näin kauniisti sanottuna.
Ja se kipuhan ottaa osumaa mielenterveyteen ja jaksamiseen yrittää, teen niistä pian päivitetyn ja kokonaisvaltaisen postauksen. Tässä tahdoin vaan tuoda esiin
KIPUKAPINAN, sillä kipukronikkona minullakin on ajatus että jotain pitäisi tehdä.
Nopeasti omassa elämässäni tarvitsisin apua liikkumiseen; ehkä pyörätuoli olisi paras ratkaisu päiviin kun kipu määrää liikutanko raajojani ja kuinka monta metriä.
Tarvitsisin kipulääkityksen, jolla kipuni ei olisi aina väh. 8/10 enkä saisi päivittäin kovia kipukohtauksia missä mennään kymmeneen tai reilusti yli, ja siinä kolahtaa pää ja kroppa maahan siinä suunnassa mihin nopeiten menee.
Tarvitsisin terapeutin joka kohtaisi minut, traumani, kipuni, mahdollisuuteni, hätäni ja näkisi minut ihmisenä. Sillä erikoislääkärit harvoin näkevät muuta kun elimen mitä on opiskellut 25vuotta, eikä näe kokonaisuutta, tai ainakaan ymmärrä, että minä itken ja huudan apua. Että minä olen ihminen, ja että yhden maksan saitte jo kuppiin tökittäväksi.
Kivunhoidolle todella pitäisi tehdä jotain
– JA PALJON.
Kommentit
Lähetä kommentti