”HUOMENTA, SÄ OOT MEILAHDEN SAIRAALAN TEHO-OSASTOLLA JA OLIT MAKSANSIIRROSSA”

21.11.2019

”Huomenta, sä oot Meilahden sairaalan teho-osastolla ja olit maksansiirrossa.”

yeah, vitut, mä nukun nyt.

Niin, sit alkoi henkilökohtainen helvetti, vitun huono komedia.  Ja ehkä koomisinta koko hommassa on se, että yleistäen muut elinsiirrosta heräävät kokee jonkunlaista euforista kiitollisuutta ja onnea uudesta mahdollisuudesta.

Ja mä aloin sillon vasta viikko sen jälkeen toivoa et pääsis pois.

Oon tuijottanut viikon systemaattisesti Greyn anatomiaa, ja jotenkin kaudet 14 ja 15 on kyllästetty elinsiirroilla. Sillä draamalla, rajuudella, kamalilla taudeilla jotka vie vääjäämättä kuolemaan, sillä miten vitun vaikeaa on elää toisen kudosta kropassa ja silti kaikki vaan hymyilee typerinä. Ainoa mun mielestä oikeesti hyvä reaktio oli se aiemmin jakamani kohta, missä akuuuttiin maksanvajaatoimintaan (hep!) kuolevan naisen sisko kysyy että mikä on pahin skenaario, ja Webber vastaa että maksansiirto. Jea, seuraavana kuolemasta.

Älkää kuvitelko että oon kiittämätön kakara joka vastustaa elinsiirtoja siitä huolimatta että mun eteen on taisteltu ja joku on kuollut. Mutta minä en odottanut kämmenet hioten itkun kanssa sitä että puhelin soi, hyppään taksiin ja oon maailman onnellisin kun lopulta herään lääkepöllyissä ja vitunmoisissa kivuissa – jotka ei lopultakaan edes jääneet sinne leikkuriin tai sairaalaan vaan pahenivat ja  kroonistuivat, vitsinpimpulat mikä menestystarina.

Mä en tiennyt että oon sairas. Kai se kerrottiin, mutta kun on jo myrkytystiloissa ja kuolemassa, niin siitä ei kyllä jälkikäteen muista mitään. Sitä muistaa sen että on oksentanut sängystä lattialle kun ei jaksanut pitää sitä, että mut on haettu sairaalasta ambulanssilla toiseen (muistan vaan sen lähdön ja sen että halusin tappaa sen ylilääkärin – enkä edelleenkään kyllä suostuisi uudestaan sen potilaaksi) ja sen että mua ärsytti kaikki olemassa oleva. Ja että mun oli PAKKO päästä pääsykokeisiin muutaman päivän päästä – ja sen, että sitä raivotessani joku hoitsu tuli sanomaan että voin toivoa että selviän elossa. Mukavia kohtaamisia.

Mun mielestä on hienoa olla elossa – tässä 2019 ja vähän ennen on ollut välillä jopa kausia kun on ollut helpompi hengittää. Kunnes alkaa koskea helvetisti, oksettaa, pyörtyy, hb laskee alle 80 tai kortisoni jää kiinni kurkkuun, mistä ainakin yks tapahtuu vähintään kolmesti päivässä.

Että suurin valhe mikä mulle on tässä elämässä kerrottu on, että 6kk tai viimeistään vuosi siirron jälkeen elämä palaa normaaliksi. HAHHAHAHAHA mun normaali oli pari työtä, ulkomailla asuminen, päivittäinen treenaaminen ja sata lasissa opiskelu. Ja tää nykyisyys on todella kaukana siitä, vaikka sen myöntäminen laskeekin hengissäselviämiseen luottamista ainakin puolella.

Tänään on just sellainen päivä että jos Acutassa saisi apua, jos siellä ei tulisi vastaan itkevää sisätautikirurgia joka pelkää että tapat itsesi kun sekään ei voi sua auttaa, niin olisin ottanut ambulanssin jo aamulla. Tänään oon niin täynnä tätä sairasta ja väsynyttä elämää ja haluaisin vaan ostaa ensimmäiselle lennolle lähdön tai edes ottaa tunnin itselleni ja lähteä crossfit tunnille. Mutta ei, ei kun hengissäpitävät pillerit oksettaa.

Toivottavasti sun päivä on parempi, ainakin teoriassa!