SYÖMISHÄIRIÖPUHETTA, MIELENTERVEYTTÄNI, SYITÄ MIKSI OLEN KIELTÄYTYNYT JOSTAIN HOITOMUODOSTA JNE.
Kirjoitan omakohtaisista tunteistani ja kokemuksistani, en yritä puhua kaikkien syömishäiriötä tai muita psyykkisiä sairauksia sairastavien puolesta tai esitä mielipiteitäni faktoina. Mikäli oma keho, paino jne. on sulle vaikeita aiheita, en kannusta lukemaan tätä postausta. Kirjoitan tämän omista ajatuksistani, ja tiedostan että en ole vielä parantunut.
Tätä postausta toivoitte instagramissa eniten! Varmaan enemmän kuin mitään tekstiä aiemmin.
Lähdetään liikkeelle nykyhetkestä - tänään, 05/01/20 mun diagnoosilistasta löytyy kattava setti monenlaista ongelmaa, sairautta ja niiden tuomia fiiliksiä.
Mä olen aina ollut itsekriittinen ja sitonut itsetuntoni puhtaasti suorituksiin. Kuten syömishäiriöstä puoltani koskevissa postauksissa tulee ilmi (tästä löydät sh postaukseni) olen alkanut oireilla henkisesti omasta kropastani, koostani ja ulkonäöstäni alakoulussa. Viidennellä luokalla ajatus koulu-uintiin menosta ei ollut vaan nolo, vaan katastorfaalinen. Ja kyllä, murrosiällä todellakin oli tekemistä asian kanssa; olin 11 vuotiaana millilleen yhtä pitkä kuin 164.7cm vartaloni on nyt. Se klisee - menkat alkoi, sitten lähti laihtuminen ja huono syöminen päälle ja niitä menkkoja ei sitten ookkaan säännöllisesti näkynyt.
Sain painoa mistä olis varmaan tullut tissit ja lantio, mutta eipä tullut. Onkin ollut iloista näin kakskaks vuotiaana huomata että mulle kasvaa kuitenkin tissit! Noniin se siitä.
Yläkoulussa aloin stressata koulusta - en aina, en kaikesta, mutta etenkin kokeisiin lukeminen oli pitkälle rankkaa, sillä tahdoin menestyä. Enkä oppinut sitä, että pitää pitää breikkejä. Eikä helpottanut että iso osa siitä ajasta meni todella onnettomilla syömisillä.
16-vuotiaana muutin lukioon toiseen kaupunkiin. Ja mä kipuilin todella paljon kroppani kanssa ja suorituspaineiden; lukio ei oo ihan helppo paikka, ainakaan jos on just muuttanut ekaa kertaa kotoa ja on kova stressaamaan. No, sit tuli paniikki- ja ahdistuskohtaukset, unettomuus ja se hirveä stressi. Ennen ylioppilaskirjoituksia mulle diagnosoitiin paniikkihäiriö, johon sain lääkkeet millä pärjäsin yo-kirjoitukset.
Syömishäiriö roikkui mukana pyörien piirissä oireiden ja ilmenemisasteiden ympäri.
Abivuosi oli mulle helkkarin rankkaa - kirjoitin LEEECC paperit, 9.1:n keskiarvon ja sain stipendin opiskelumotivaatiosta. Mutta mä olin palanut loppuun. Olin tosin kyllä lukenut monta kuukautta päällekäin psykologian pääsykokeisiin ja niihin kirjoituksiin.. Tällöin sain lähetteen psykologille, jonne suuren psyykkauksen ja tuen saannin jälkeen menin. Psykologi valitti siitä että joutui hoitamaan opiskelustressiä, koska se kuuluu koulukuraattorille, jonka palveluihin taas en aikuislukiossa ollut oikeutettu. Kun toisen kerran menin ajalleni, psykologi ei muistanut että olin käynyt, ei ollut kiinnostunut selvittämään mistä olimme puhuneet tai edes että mikä minua vaivasi. Se loppui siihen se hoitosuhde.
Mä keksin lähteä Au Pairiksi, muutin siis lukion jälkeisenä syksynä Tukholmaan, ja mun psyykkinen vointi oli parempi kun pariin vuoteen. Vaikka mä tein kahta työtä ja luin pääsykokeisiin, asuin ulkomailla ja kaikki oli uutta, musta tuntui että mä handlaan tilanteen, tunteeni ja kaiken muun. Mä en saanut ainuttakaan paniikkikohtausta, mä en kärsinyt unettomuudesta, mä voin hyvin.
Kun sairastuin tautiin joka myöhemmin diagnosoitiin patologin lausunnossa akuutiksi autoimmuunihepatiitiksi, mä jouduin teho-osastolle ja maksansiirtoon (lisää niistä tunnisteista "maksansiirto" haulla).
Sen yhteydessä mulle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Sain heti lääkkeet masennukseen ja unettomuuteen, sekä ahdistuskohtauslääkkeet. Sairaalassa luonani kävivät sekä psykiatriset sairaanhoitajat että psykiatri. Sen verran paha kriisi on joutua hätäleikkauksena elinsiirtoon ja kuulla vasta jälkeen päin.
Maaliskuussa 2018 elinsiirrostani oli kymmenen kuukautta; minusta oli ehtinyt tulla jo leikkauksen takia kipukroonikko. Olin niin paskana etten enää voi edes kuvitella miten selvisin, vaikkei tämä ole helppoa vieläkään.
No, jouduin sairaalaan kovien kipujen vuoksi, olin niin rikki ja muistan parkuneeni etten halua elää näin, että tää ei oo elämisen arvoista ja luojan kiitos mulle hankittiin paikka yleissairaalan psykiatriselta osastolta, jossa hoidetaan pääosin sekä fyysisesti että psyykkisesti sairasta henkilöä. Olin tuolloin psykiatrisella osastolla viisi viikkoa. Pääsin kotiin, mutta en siksi että olisin ollut valmis, vaan koska olin niin tyhmä että tahdoin lähteä kotiin lukemaan naama veressä pääykokeisiin.. No, minä ja suorituksiin sidottu itsetuntoni sitten luettiin; etenkin syömisen ja nukkumisen sijaan.
Kroppahan meni entistä enemmän sekaisin ja muistan vaan että toivoin muuttuvani niin pieneksi ettei musta nähdä mitään muuta.
Olin aivan loppu. Loppu itseinhoon, loppu syömisongelmaan, loppu kipuun, loppu elinsiirrettynelämiseen, loppu stressiin, unettomuuteen, hengissäpitäviin lääkkeisiin..
Kahden ja puolen kuukauden päästä olin vaan kroonisesti kipeä ja väsynyt pölypallo. Juhannuksen jälkeen olin menossa käymään sairaanhoitajan luona juttelemassa, mutta pyörryin kivusta ja varmasti myös burn outista aulaan. Havahduin tilanteeseen kunnolla kun ambulanssi lähti liikkeelle ja mulle annettiin ketiapiinia kipuun. About viikon gastro-osastolla makaamisen jälkeen mut siirrettiin ambulanssilla takaisin psykiatriseen sairaalaan. 14 viikkoa psykiatrisessa sairaalassa, 14 viikkoa.
Mun diagnoosilistaan tuli masennusta, puhuttiin traumoista ja kriiseistä. Ahdistuneisuushäiriöstä.
Mä juoksin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Mä kävin kriisikeskuksessa. Mä sain apua psykofyysisestä fysioterpiasta. Mulla oli paljon lääkkeitä joita kokeiltiin ja vaihdeltiin, mua haluttiin auttaa.
No, sitten tuli tammikuu 2019 ja se hetki, kun mun kivunhoitoa yrittänyt Taysin kipupoli poisti mut potilaistaan, koska heillä ei ollut enää mitään keinoa auttaa mua. Ei oo apua mun kipuun.
Ja se kipulääkäri joka mulle tän uutisen soitti, laittoi yhteisestä päätöksestä eteenpäin läheteasian psykiatriseen sairaalaan. Onneks, vittu onneks, se käsiteltiin pian ja mut nähtiin kiireellisesti apua tarvitsevana. Koska mä en muista millon olisin ollut niin väsynyt ja epätoivoinen selviämään.
Noh, mulle sattunut lääkäri pakkokotiutti mut kahden viikon päästä, vaikka sairaanhoitajani ja minä yritettiin saadaa hänet antamaan lisää aikaa parantua.
Ja kuukauden päästä olin taas sisällä samalla psykiatrisella osastolla.
Ja sovittiin suoraan uusi hoitojakso kesän alkuun.
Toukokuussa löysin psykoterapeutin ja sain Kelalta myöntävän vastauksen vaativaan lääkinnälliseen terapiaan. Samalla sain psykofyysiseen fysioterapiaan Kelan maksusitoumuksen, kun olin jo käyttänyt kaupungin tarjoamat käynnit.
Mä olisin päässyt hoitoon syömishäiriöyksikköön, mutta mulla oli kaksi syytä lopulta olla ottamatta paikkaa vastaan. Ensimmäinen on helppo - jos olisin mennyt shyksikköön, en olisi saanut psykofyysistä fysioterapiaa, ja sen olen tuntenut suureksi avuksi hoidossani. Ja toinen on vähän ehkä vaikea selittää: minä olen itse tehnyt vitunmoisen työn ettei syömishäiriöni hallitse koko elämääni, minä tiedostan joka päivä ja hetki aktiivisesti omat kompastuskiveni ja osaan välttää niitä melko hyvin. Epäilen että jos olisin mennyt hoitoon jossa toinen taho vastaa minun syömisteni hoitamisesta, antaisin asian vaan mennä niin. Siis varmaan lopettaisin itse sen taistelun sen puolesta että voisin paremmin, antaisin vaan muiden yrittää hoitaa. Tätä kantaa en suosittele kenellekään, mutta itselleni koen sen olleen hyvä ajatus, mutta huomaathan että minä puhun vain itsestäni ja tämäkin asia on selvitetty ja hyväksytty hoitoni taholta.
Kirjoitan omakohtaisista tunteistani ja kokemuksistani, en yritä puhua kaikkien syömishäiriötä tai muita psyykkisiä sairauksia sairastavien puolesta tai esitä mielipiteitäni faktoina. Mikäli oma keho, paino jne. on sulle vaikeita aiheita, en kannusta lukemaan tätä postausta. Kirjoitan tämän omista ajatuksistani, ja tiedostan että en ole vielä parantunut.
Tätä postausta toivoitte instagramissa eniten! Varmaan enemmän kuin mitään tekstiä aiemmin.
Lähdetään liikkeelle nykyhetkestä - tänään, 05/01/20 mun diagnoosilistasta löytyy kattava setti monenlaista ongelmaa, sairautta ja niiden tuomia fiiliksiä.
Mä olen aina ollut itsekriittinen ja sitonut itsetuntoni puhtaasti suorituksiin. Kuten syömishäiriöstä puoltani koskevissa postauksissa tulee ilmi (tästä löydät sh postaukseni) olen alkanut oireilla henkisesti omasta kropastani, koostani ja ulkonäöstäni alakoulussa. Viidennellä luokalla ajatus koulu-uintiin menosta ei ollut vaan nolo, vaan katastorfaalinen. Ja kyllä, murrosiällä todellakin oli tekemistä asian kanssa; olin 11 vuotiaana millilleen yhtä pitkä kuin 164.7cm vartaloni on nyt. Se klisee - menkat alkoi, sitten lähti laihtuminen ja huono syöminen päälle ja niitä menkkoja ei sitten ookkaan säännöllisesti näkynyt.
Sain painoa mistä olis varmaan tullut tissit ja lantio, mutta eipä tullut. Onkin ollut iloista näin kakskaks vuotiaana huomata että mulle kasvaa kuitenkin tissit! Noniin se siitä.
Yläkoulussa aloin stressata koulusta - en aina, en kaikesta, mutta etenkin kokeisiin lukeminen oli pitkälle rankkaa, sillä tahdoin menestyä. Enkä oppinut sitä, että pitää pitää breikkejä. Eikä helpottanut että iso osa siitä ajasta meni todella onnettomilla syömisillä.
16-vuotiaana muutin lukioon toiseen kaupunkiin. Ja mä kipuilin todella paljon kroppani kanssa ja suorituspaineiden; lukio ei oo ihan helppo paikka, ainakaan jos on just muuttanut ekaa kertaa kotoa ja on kova stressaamaan. No, sit tuli paniikki- ja ahdistuskohtaukset, unettomuus ja se hirveä stressi. Ennen ylioppilaskirjoituksia mulle diagnosoitiin paniikkihäiriö, johon sain lääkkeet millä pärjäsin yo-kirjoitukset.
Syömishäiriö roikkui mukana pyörien piirissä oireiden ja ilmenemisasteiden ympäri.
Abivuosi oli mulle helkkarin rankkaa - kirjoitin LEEECC paperit, 9.1:n keskiarvon ja sain stipendin opiskelumotivaatiosta. Mutta mä olin palanut loppuun. Olin tosin kyllä lukenut monta kuukautta päällekäin psykologian pääsykokeisiin ja niihin kirjoituksiin.. Tällöin sain lähetteen psykologille, jonne suuren psyykkauksen ja tuen saannin jälkeen menin. Psykologi valitti siitä että joutui hoitamaan opiskelustressiä, koska se kuuluu koulukuraattorille, jonka palveluihin taas en aikuislukiossa ollut oikeutettu. Kun toisen kerran menin ajalleni, psykologi ei muistanut että olin käynyt, ei ollut kiinnostunut selvittämään mistä olimme puhuneet tai edes että mikä minua vaivasi. Se loppui siihen se hoitosuhde.
Mä keksin lähteä Au Pairiksi, muutin siis lukion jälkeisenä syksynä Tukholmaan, ja mun psyykkinen vointi oli parempi kun pariin vuoteen. Vaikka mä tein kahta työtä ja luin pääsykokeisiin, asuin ulkomailla ja kaikki oli uutta, musta tuntui että mä handlaan tilanteen, tunteeni ja kaiken muun. Mä en saanut ainuttakaan paniikkikohtausta, mä en kärsinyt unettomuudesta, mä voin hyvin.
Kun sairastuin tautiin joka myöhemmin diagnosoitiin patologin lausunnossa akuutiksi autoimmuunihepatiitiksi, mä jouduin teho-osastolle ja maksansiirtoon (lisää niistä tunnisteista "maksansiirto" haulla).
Sen yhteydessä mulle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Sain heti lääkkeet masennukseen ja unettomuuteen, sekä ahdistuskohtauslääkkeet. Sairaalassa luonani kävivät sekä psykiatriset sairaanhoitajat että psykiatri. Sen verran paha kriisi on joutua hätäleikkauksena elinsiirtoon ja kuulla vasta jälkeen päin.
Maaliskuussa 2018 elinsiirrostani oli kymmenen kuukautta; minusta oli ehtinyt tulla jo leikkauksen takia kipukroonikko. Olin niin paskana etten enää voi edes kuvitella miten selvisin, vaikkei tämä ole helppoa vieläkään.
No, jouduin sairaalaan kovien kipujen vuoksi, olin niin rikki ja muistan parkuneeni etten halua elää näin, että tää ei oo elämisen arvoista ja luojan kiitos mulle hankittiin paikka yleissairaalan psykiatriselta osastolta, jossa hoidetaan pääosin sekä fyysisesti että psyykkisesti sairasta henkilöä. Olin tuolloin psykiatrisella osastolla viisi viikkoa. Pääsin kotiin, mutta en siksi että olisin ollut valmis, vaan koska olin niin tyhmä että tahdoin lähteä kotiin lukemaan naama veressä pääykokeisiin.. No, minä ja suorituksiin sidottu itsetuntoni sitten luettiin; etenkin syömisen ja nukkumisen sijaan.
Kroppahan meni entistä enemmän sekaisin ja muistan vaan että toivoin muuttuvani niin pieneksi ettei musta nähdä mitään muuta.
Olin aivan loppu. Loppu itseinhoon, loppu syömisongelmaan, loppu kipuun, loppu elinsiirrettynelämiseen, loppu stressiin, unettomuuteen, hengissäpitäviin lääkkeisiin..
Kahden ja puolen kuukauden päästä olin vaan kroonisesti kipeä ja väsynyt pölypallo. Juhannuksen jälkeen olin menossa käymään sairaanhoitajan luona juttelemassa, mutta pyörryin kivusta ja varmasti myös burn outista aulaan. Havahduin tilanteeseen kunnolla kun ambulanssi lähti liikkeelle ja mulle annettiin ketiapiinia kipuun. About viikon gastro-osastolla makaamisen jälkeen mut siirrettiin ambulanssilla takaisin psykiatriseen sairaalaan. 14 viikkoa psykiatrisessa sairaalassa, 14 viikkoa.
Mun diagnoosilistaan tuli masennusta, puhuttiin traumoista ja kriiseistä. Ahdistuneisuushäiriöstä.
Mä juoksin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Mä kävin kriisikeskuksessa. Mä sain apua psykofyysisestä fysioterpiasta. Mulla oli paljon lääkkeitä joita kokeiltiin ja vaihdeltiin, mua haluttiin auttaa.
No, sitten tuli tammikuu 2019 ja se hetki, kun mun kivunhoitoa yrittänyt Taysin kipupoli poisti mut potilaistaan, koska heillä ei ollut enää mitään keinoa auttaa mua. Ei oo apua mun kipuun.
Ja se kipulääkäri joka mulle tän uutisen soitti, laittoi yhteisestä päätöksestä eteenpäin läheteasian psykiatriseen sairaalaan. Onneks, vittu onneks, se käsiteltiin pian ja mut nähtiin kiireellisesti apua tarvitsevana. Koska mä en muista millon olisin ollut niin väsynyt ja epätoivoinen selviämään.
Noh, mulle sattunut lääkäri pakkokotiutti mut kahden viikon päästä, vaikka sairaanhoitajani ja minä yritettiin saadaa hänet antamaan lisää aikaa parantua.
Ja kuukauden päästä olin taas sisällä samalla psykiatrisella osastolla.
Ja sovittiin suoraan uusi hoitojakso kesän alkuun.
Toukokuussa löysin psykoterapeutin ja sain Kelalta myöntävän vastauksen vaativaan lääkinnälliseen terapiaan. Samalla sain psykofyysiseen fysioterapiaan Kelan maksusitoumuksen, kun olin jo käyttänyt kaupungin tarjoamat käynnit.
Mä olisin päässyt hoitoon syömishäiriöyksikköön, mutta mulla oli kaksi syytä lopulta olla ottamatta paikkaa vastaan. Ensimmäinen on helppo - jos olisin mennyt shyksikköön, en olisi saanut psykofyysistä fysioterapiaa, ja sen olen tuntenut suureksi avuksi hoidossani. Ja toinen on vähän ehkä vaikea selittää: minä olen itse tehnyt vitunmoisen työn ettei syömishäiriöni hallitse koko elämääni, minä tiedostan joka päivä ja hetki aktiivisesti omat kompastuskiveni ja osaan välttää niitä melko hyvin. Epäilen että jos olisin mennyt hoitoon jossa toinen taho vastaa minun syömisteni hoitamisesta, antaisin asian vaan mennä niin. Siis varmaan lopettaisin itse sen taistelun sen puolesta että voisin paremmin, antaisin vaan muiden yrittää hoitaa. Tätä kantaa en suosittele kenellekään, mutta itselleni koen sen olleen hyvä ajatus, mutta huomaathan että minä puhun vain itsestäni ja tämäkin asia on selvitetty ja hyväksytty hoitoni taholta.
Ja sitten se traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Minulla se ilmenee paniikki- ja ahdistuskohtauksina, jotka laukeavat jostain sairaalaan/sairastumiseen/kipuun/kuolemaan/ambulansseihin/tms. liittyvään muistoon, näkyyn tai vaikka uudelleen sairaalassa makaamiseen. Se polttaa keuhkoissa ja kurkussa, se laukaisee kivun tappiin, se itkettää, se saattaa mut saada kuulemaan harhoja. Se ilmenee minulla yllättäen päähän tulvivina muistoina; teho-osastolta, siitä kun kuulin että maksani hylkii, siitä kun krooninen kipuni diagnosoitiin ja todettiin ettei ole mitään mitä kokeilla (ja tämähän on toistunut usein).
PTSD:n puhjettua mulla on ollut inhottava oire unohtaa. Olen huomannut todella selkeästi, että mun pää blokkaa ulos ikäviä muistoja ja tapahtumia, koska niiden käsittely tietoisesti on liikaa. Ja näitä muistoja tulee välillä yllättäen mieleen, välillä hitaasti ja joskus niin paljon että kohta tajuan hyperventiloivani lattiatasolla.
Se aiheuttaa myös uniongelmia. Ennen sairastumisia olin hyvä nukkumaan. Nyt nukun kaikki yöt lääkkeillä. Silti heräilen öisin jatkuvasti, näen painajaisia (sairaaloista, hoidoista, Meilahden sairaalan käytävistä, teho-osastolta, siitä että huudan apua keskellä sairaalaa ja mulle vaan nyökytellään säälivästi). Oon nyt muutaman viikon seurannut uniani hyvällä älykellolla, ja mun syvän unen määrän ennätys näinä viikkoina on ollut 44min/yö.
Eli siis vaikkapa viime yönä nukuin 7h20min. Kevyttä unta 5h, REM unta 2h20min, eli syvää unta 0min! Näin sain melko pitävän varmuuden asialle jota olen epäillyt jo kauan - mun uni ei todellakaan ole palauttavaa, ei ihme etten tunne itseäni yhtään virkeämmäksi olin sitten nukkunut 14h tai 5h - syvää unta ei vaan tule, keskiarvoaikani sille on 16min/yö.
Nyt voin kuitenkin jo sanoa, että pahimmat traumat alkavat pikkuhiljaa purkautua. Uskon että psykoterapialla on siihen valtava vaikutus, välillä huomaan jo uskaltavani kotona miettiä pahan oloni kierrettä, sitä miten oireilen ja mistä, mitä en halua myöntää itsellenikään. Paljon tällaisia asioita liittyy itseinhooni.
Tiedän koostuvani pitkälle defensseistä näitä asioita koskien, mutta välillä musta tuntuu että mä todelllakin vielä selviän tästä kaikesta. Ja nyt voin vaan miettiä miten helkkarin onnellinen saan olla mun tukipiiristä; perheestä, puolisosta, ystävistä, hoitavista tahoista. Mä tiedän etten mä tuu loppu elämääni syömään ahdistuslääkkeitä ainakaan näin paljoa, että mä tulen vielä nukkumaan kokonaisia öitä, että mä en enää joskus mieti että paljonko mä painan. Just nyt mä en pysty niihin, mutta kokoajan mä pystyn hengittämään kevyemmin, tekemään enemmän töitä ja koulua, mä syön, mä liikun, mä syön mun lääkkeet, mä alan oppia mun omat rajat.
Ja hitto, mä olen ylpeä itsestäni.
Tässä kuvassa olen minä, viikkoa vaille vuoden ikäisen maksan kanssa, 05/2018. Taustalla on Meilahden sairaala. Olin yksin Helsingissä käymässä pitämässä puheen Munuais- ja maksaliiton kokouksessa. Sitten minä päätin ylittää itseni - tuohon aikaan itkin, hyperventiloin ja voin pahoin edes ajatuksesta tuosta paikasta, mä en ollut ikinä pelännyt mitään niin paljon.
Ja sit mä menin sinne pihaan, yksin. Ja mä tajusin että jos mä en tee sitä nyt niin en tuu ikinä pystymään mennä yhteenkään elintärkeään kontrolliin. Ja mä menin sinne aulaan. Ja kerrokseen 5. Ja sit mä kävelin sinne hoitajien kansliaan mikä oli mun vanhaa huonetta vastapäätä.
Ja mä sanoin että mä tulin vaan koska tää pelottaa mua eniten maailmassa.
Onhan sulla jo BLOGIN FACEBOOK-SIVUT hallussa?
IG @pullankuvatus
Linkki vie toistaiseksi "HETKENKETKU" nimiseen blogiin,
mutta tämä uusi nimi päivittyy milloin vain!
Kommentit
Lähetä kommentti