08/05/2019
Mun sairaalapelko on mennyt pahaksi. Itkin maanantaina sinne mennessäni, jatkoin myöhemmin itkien ilta kahdeksasta yhteentoista. Yhden aikaan heräsin painajaiseen, paniikissa kuulin edelleen ne teho-osaston piipitykset, puheet ja nopeat liikkeet. Siinähän hakkasin hoitajakelloa ja ulvoin paniikissa yöhoitajalle traumojani. Seuraavilla kahdella heräämisellä sentään tajusin olevani tavalllisessa huoneessa Taysissa, mutta itku oli kamala. Onneksi yöhoitaja ymmärsi.
Tahdonkin kiittää kaikkia niitä verikokeen ottaneita, sairaanhoitajia, lääkäreitä tms. jotka ovat kuunnelleet kun kerron että mua pelottaa, ja selityksen jälkeen tai joskus jopa papereista luettuaan ymmärtävät sairaan sairaalapelkoni. Silloin on paljon helpompi olla.
Lähdin aamulla 0630 kesken yöunien sängyllä muutaman kerroksen ylös päin. Muistan että jouduin antamaan Chewbaccan odottamaan (:–D) ja sitten muistan, että heräsin nukuttuani tähystysten jälkeen yli tunnin. Sain lisää kipulääkettä, rauhoittavia tarjottiin muttei siinä unen välimaastossa tarvinnut.
Takaisin osastolle ja pää Juhan syliin. Mua pelotti, väsytti ja itketti ihan helkkaristi. Se jatkui tunteja, ja lopulta kotonakin luovutin ja makasin sängyssä ja vollotin (ensin pyörryin ja löin pään lattiaan).
Onneksi tähystyksistä tuli terveen paperit, vaikka ei minulta mitään epäiltykkään kun ei ollu oireita. Varmistivat vain syitä anemialle, eipä löytynyt.
Oon ollut gastroskopiassa pari kertaa aiemmin, ja oon jo kauan sitten kieltäytynyt tulemasta ilman täyttä anestasiaa. Ja voin sanoa, että ei tullut mitään kipuja kummastakaan tähystyksestä. Tiestysti omalla kohdallani hermot otti gastrosta turpaan, mutta niin ne otti viimeksikin. Kaikille voin siis suositella anestasiaa tähystyksiin, etenkin jos pelottaa.
Toimenpiteet menivät helposti, mutta mun psyyke on ihan palasina. Ja sen näkee taas mun käden revitystä ihosta.
Mutta ainakin ruuansulatuselimeni voivat hyvin. Verikokeiden perusteella myös maksani ja munuaiseni voivat hyvin. Hemoglobiini ainakin oli jo 105. Voisi sanoa että olen terve, mutta mieleni huutaa ja näyttää toista. Mutta se on vakava trauma ja ptsd se homma.
Juha kertoo minulle usein että ottaa puolet mun pahasta mielestä, huonoista korteista, epätoivosta… Ja vaikka se ei oo konkreettisesti mahdollista enkä haluais näitä tunteita ees pahimmalle viholliselleni, tiedän, että hän on tosissaan sanoessaan niin. Minä, hän ja me tiedämme että vihdoin vasemmissa nimettömissä kiiltävät sormukset ovat lupaus toisen pahan olon tai ajatusten, kokemusten kuuntelusta. Ja se on mun mielestä parasta mitä rakkaus voi olla.
Toivottavasti en joudu seuraavaan puoleen vuoteen muualle kuin verikokeisiin ja Meilahden päiväosastolle muutamaksi tunniksi 2-v kontrolliin. Mulla ei oo nyt voimia tähän sairaan elämään tai etenkin sairaaloihin.
Kommentit
Lähetä kommentti