MÄ HALUAN OLLA VAMMAISURHEILIJA

07/08/2017

Kaipailen vesipulloani minkä unohdin kahvinkeittimen viereen. Inhottavasti juuri parrikaadipaikalle, jonka näen jatkuvasti sivusilmällä tässä sohvalla istuskellessani.

Mulla on tosi tehokas ja energinen fiilis. Aloitettiin äidin kanssa aamu reilun 10km lenkillä ja melko voimaannuttavalla nauramisella. Mulla on niin hyvä mieli siitä että mun fyysinen kunto on säilynyt hyvänä tässä kaikesta sairastelusta ja hissuttelusta huolimatta. Eilisillan lenkin jälkeen huomasin että mun vatsalihakset ovatkin edelleen enought tiukat – suorastaan buenot jos huomioidaan että niillä ei ole tehty yhtään mitään viime kuukausina. Vielä jos sais tuon kortisoniannoksen pienemmäksi niin vois päästä jo hakemaan jalkoihin ja perseeseen muotoa takaisin. Mulla ainakin meinaa se lääkitys nostaa niin hyvän turvotuksen ja vei lihakset, että siitä kun päästään edes melkein eroon niin saadaan treenit nextille levelille;).

Tajusin vasta tänään että miten siistiä olisi ollut lähteä nyt viikonloppuna seuraamaan parayreisurheilun SM-kisoja Kirkkonummelle! Jep, kyllä, elinsiirron saaneet voivat kisata paraolympialaisissa ja näissä SM-skaboissa ”meidän” jengistä tulee myös suurin osallistujamäärä. Tsekkaa lisää! 

Mun meikkuaikainen fysioterapeutti vinkkas mulle elinsiirtourheilusta kun vollotin siirron jälkeen marathonin perään (senkin kyllä vielä juoksen!). Ei ihan kauheesti tarvinnut tietysti markkinoida; jos voidaan yhdistää vertaistuki, rento meininki, urheilu ja matkustaminen nii tämä tyttö on jo mukana. Ja kyllä, se on ollut ihan mieletön motivaattori kun on vaan tehnyt mieli maata sängyssä ja tomuttua. Nyt vaan kuntouttaa kroppaansa ja lisää treenin haastetta sitä mukaan kun kroppa varmasti pysyy alla. Mikälie vuoden quote mulle olikaan elinsiirtourheilija Marjo Remesin (vai Remeksen?? sos) blogista löytyvä sitaatti hänen valmentajaltaan Salla Rinteeltä: ”Vain terveenä voi tehdä kovia tuloksia.”

Vain terveenä voi tehdä kovia tuloksia.

Mä en ole koskaan ollut urheilija. En ole treenannut tavoitteellisesti yhtä lajia useaa vuotta tai osallistunut kilpailuihin tai loistanut jatkuvasti esiintymislavoilla. Oon kuitenkin urheillut omatoimisesti nyt seitsemän vuotta; niin kuntosalilla, ryhmäliikunnoissa, jooga- ja tanssitunneilla, lenkkipoluilla ja ute gymeillä. Osaan heittää frisbeegolfia ja pysyn pystyssä suksilla ja lautaillut olen vain Rukalla, seinäkiipeily on sairaan cool ja tankotanssitaitojani aion kehittää lisää ja kickboxingiakin haluaisin treenata. Mutta ainakin tähän asti mä olen ollut juoksija. Juoksen pitkää matkaa ja kestävyys on ollut mun etu, mutta myös metreinä mitattavien spurttien tekniikka kiinnostais hioa kuntoon. Aitajuoksu, pituushyppy, ehkä korkeuttakin vois kokeilla!

Tässä on kohta missä elinsiirto teki mulle hyvää. Tää oli nyt se kohta kun tuli selväksi että mä haluan urheilla, elää terveellisesti ja pitää huolta mun kropasta. Mä en halua rasittaa mun sisäelimiä tai niveliä ylipainolla tai sisäisellä rasvalla, mun kroppa on herkkä ja tiedän että sille ei sovi maitotuotteet tai rasvainen ruoka, ei hiilihapot tai sokeri. Melko mystistä miten sitä jatkuvasti ihan vapaaehtoisesti kiskoo elimistöönsä aineita jotka ei sinne kuulu tai sovi.

Oon viskonut viestiä useiden eri tasolla elinsiirtourheilussa mukana olevien kanssa. Mua kiehtoo miten matalankynnyksen kilpailua se on, miten nerokasta on keskittää kaikkien elinsiirrettyjen (ja dialyysihoidossa olevien) yhteisöllinen toiminta urheilun ympärille! Meillekin kun luontevasti on todella tärkeää huolehtia terveydestä kun sitä on jo koeteltu ihan huolella. On SM-, EM- ja MM-tason kilpailuja ja ainahan sitä saa painaa terveiden sarjoissa!

Alkuun mulle oli vaan shokki tajuta että tää fyssarin vinkkaama elinsiirtourheilu on VAU:n eli Suomen vammaisurheilun ja -liikunnan alaista. Totta kai oikeesti siinä kauhistutti se, että ei vielä yhtään tiennyt että millaista elämänlaatua ja kuntoutumista on mahdollista olettaa saavansa maksansiirron jälkeen. Jos joku olis heti tajunnut kertoa mulla että mun elämään ei tule fyysisiä rajoitteita ja että mun toimintakyky tulee olemaan täysin normaali, niin ehkä en olis ehtinyt huutoitkeä asiaa ihan niin huolella.

Sen jälkeen oonkin selittänyt VAU:sta ja elinsiirtourheilusta valehtelematta varmasti kaikille ketkä ovat kysyneet mitään mun tulevaisuudesta tai yksinkertaisesti sattuneet olemaan paikalla niin kauan että oon ehtinyt selittää asiasta. Mä haluan kisata elinsiirtourheilijana. Mä voisin mennä parayleisurheilukisoihin. Mä meen EM-kisoihin katujuoksemaan ja pinkomaan 500m. Mä toivon että teen niin, mut eihän tässä vaiheessa voi varmaksi sanoa. Mä saan silti jatkuvasti fb-ilmoituksia elinsiirtourheilijoiden ryhmän tapahtumista ja ig-feedini on usein täynnä maailman elinsiirrettyjen meininkejä ja valloituksia. Mä oon niin ylpeä kaikista elinsiirtourheilijoista. Mun mielestä on ihan helvetin upeaa että he oikeesti treenaavat tosissaan ja painavat duunia tulosten eteen kaiken sen jälkeen mitä sinne huipulle pääseminen on vaatinut. Sieltä teho-osastolta tai dialyysihoidoista on usein meinaa aika pitkä matka edes yleisesti normaalina pidettyyn terveydentilaan ja fyysiseen kuntoon. Mä niin haluan olla yksi heistä. Ihan sitten vaikka siksi että mulla on siihen mahdollisuus. Mahdollisuus tutustua jengiin sekä Suomesta että ulkomailta, voida hyvin psyykkisesti ja fyysisesti, ylittää itseni ja oppia uutta. Miks helvetissä mä en olis vähän hurja ja tarttuis tilaisuuteen mistä oon aina haaveillut, mutta missä on terveiden sarjoissa vähän liian kova taso ja henkinen kynnys lähteä sitä tasoa tavoittelemaan?

Elinsiirto on ollut mulle iso juttu psyykkisesti. Ja on edelleen. Kipeä sellainen. Mutta hei, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen oon välillä tiennyt että oon vihannut, hävennyt ja inhonnut kroppaani ihan helvetin turhaan. Tää on kestänyt niin tehokasta koettelua ja pitänyt pystyssä, välillä on kipsattu ja vedetty paikalleen ja vaihdettu toimivammaksi. Se on aika paljon joltakin, minkä on pahimmillaan yrittänyt aktiivisesti kadottaa. Nyt osaa olla aika kiitollinen siitä että saa liikuttaa toimivaa vartaloa, nähdä miten se voi ja reagoi omiin valintoihin.

Mun fyysinen paraneminen on lopulta ihan alkutekijöissä, enkä voi olettaa että voisin vielä treenata tavoitteellisesti tai muokata peilikuvaani. Vaikka sen mä kyllä unohdan aktiivisesti aina. Ja ehkä myös tarkoituksella. Tämä toipuva ja kipuileva keho on kuitenkin tietoisasti lenkkeillyt 37.5km kolmessa ja puolessa vuorokaudessa. Fiilis ei varmaan vois olla parempi!

Huomenna menen lääkäriin ja samalla saan lähetteen fyssarille – treeniohjeet kuntosalille ja täsmävinkit kuntoutumiseen kelpaa!

Nyt tää lähtis ottamaan D-vitamiineja takapihalle. Ihanaa torstaita just sulle!